Your browser version is outdated. We recommend that you update your browser to the latest version.

Missä aikuiset ovat?

 

Olin kerran teini-ikäisenä tulossa tilausajobussilla hevikeikalta kotiin. Lähelläni istui nainen kouluikäisen poikansa kanssa. Heidän takanaan ollut humalainen mies ahdisteli naista kaikkien nähden. Bussi oli täynnä täysi-ikäisiä miehiä, joista kukaan ei puuttunut tilanteeseen. Lopulta keräsin 16-vuotiaan rohkeuteni ja pyysin ääliötä jättämään naisen rauhaan. Tätä muistellessani ihmettelen, missä aikuiset olivat.

Monissa alkuperäiskulttuureissa yksilön lapsuus päättyy siirtymäriittiin, jonka tarkoituksena on vahvistaa aikuisuuteen astuminen. Yksilö syntyy symbolisen kuoleman jälkeen uudelleen yhteisönsä kypsänä jäsenenä. Hänet opastetaan uuteen asemaansa, velvollisuuksiinsa ja oikeuksiinsa.

Kulutuskulttuurissamme ei ole kunnollista siirtymäriittiä aikuisuuden kynnyksellä. Henkilö on 18 vuotta täytettyään ”aikuinen” kypsyydestään riippumatta, ja hänet ohjataan yleensä uusien oikeuksiensa turvin sekoittamaan päänsä alkoholilla.

Harva meistä on myöskään saanut syvällistä opastusta elämän ja ihmisyyden saloihin kypsältä ja arvostamaltaan aikuiselta. Yhteiskuntamme kehitys tapahtuu niin nopeasti, että muuttuvaan maailmaan kasvavien nuorten opastaminen on vaikeaa. Pikemminkin nuoret joutuvat opastamaan vanhempiaan.

Identiteetin ja oman paikan etsiminen tapahtuukin yleensä yksin tai ikätovereiden kanssa. Samalla meille viestitään oman identiteetin löytyvän viihdemaailman roolimalleilta ja tavaroita kuluttamalla. Identiteettiä rakennetaankin esimerkiksi sisustuksen, auton, vaatekaapin tai levy- ja elokuvahyllyn varaan. Eikä valmista tule.

Jääkö aikuiseksi kasvaminen kesken opastuksen ja siirtymäriittien puuttuessa? Moni ikätoverini ja varttuneempikin ihminen on todennut, ettei ”olo tunnu aikuiselta”. Aikuisuuden ydintä on vastuu itsestä, yhteisöstä sekä siitä, millaisen maailman osaltaan jättää jälkipolville. Näiden vastuiden välttely kielii aikuisuuden kriisistä kulttuurissamme.

Yleinen päivittelyn aihe on, kuinka laiskasti avun tarpeessa olevia kanssaihmisiä pysähdytään auttamaan tai erilaisiin häiriöihin puututaan. Tällaisen tilanteen havaitessaan vastuunsa tietävä aikuinen puuttuu siihen. Sen sijaan lapsi ei vielä tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Lapsi pelkää tekevänsä jotain väärää, ja toivoo, että joku muu tekisi asialle jotain. Ilman opastusta ratkaisu on useimmiten katseen kääntäminen. Uskon, että useimmat meistä ovat joskus soimanneet itseään tästä syystä.

Olemme kaikki juurettoman kulutuskulttuurin kasvatteja, ja se jättää meidät kypsymisessämme oman onnemme nojaan. Siksi olemme lähes poikkeuksetta aikuisuudessamme vaillinaisia. Tämän myöntäminen ja vastuuntuntomme kehittäminen ovat tärkeitä askelia kohti kestävää elämäntapaa.

 

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä 23.8.2017.